Raparperipalaset saivat maustua muscovadosokerissa ja kanelissa taikinan teon ajan.
Leipoessa miun tekee mieli aina vähän säveltää. Tänäänkin tein vähän muutoksia piirakkareseptiin. Kermaviilin lisäksi laitoin piirakan sisukseen aimo annoksen maitorahkaan. Tykkään että täytettä saa olla paljon. Ja rahka on nam. Varsinainen kokeilu oli valkosuklaan murustelu piirakan päälle. Suklaa on Lidlin valkosuklaata, jossa on pieniä mansikkamurusia. Se on aika hyvää, erityisesti mies ja lapset tykkäävät ( ite enemmän ihan tummasta) ja hyvin se sointui raparperin kaveriksi.
Viikonloppuna kävimme vanhempieni mökillä ja sieltä poimin kauniin kimpun luonnon kukkia. Vuosien mittan kun on kukkakimppuja tullut mökille kerättyä, niin ovat tulleet tutuksi kaikki kukkapaikat: vanhasta lehmihaasta löytyvät kullerot, mökkitien varresta puna-ailakit ja Kemppisen pellosta metsäkurjenpolvet. Kimppuun keräsin myös herkän vihreitä poimulehtiä, jotka juuri alkavat kukkia. Metsäkurjenpolvet olivat vielä nuppuisia.
Kullerot kestävät maljakossa pitkään.
Samoin puna-ailakit, jotka juuri nyt ovat täydessä kukassaan.
Mökkirannassa viihtyi tämä tyttösorsa. Sillä oli kaksi sulhasehdokasta, jotka eivät uskaltautuneet rantaan vaan kähisivät kauempana keskenään. Tälle tytölle maistui leivät ja vanha kauranäkkärikin. Ja lapset tietty tykkäsivät kovasti syöttämisestä.
Kävin mökillä kamera kaverina vähän kävelemässä itsekseni kylätietä. Kuvattavaahan löytyi.
Oikeanpuoleinen on ilmeisesti keto-orvokki ja vasemmanpuoleinen metsäorvokki.
Ojakellukka on luonnonkukista yksi suosikkini. Siinä missä kullero loistaa estottoman kullankeltaisena ja muhkeana, tämä kaunokainen hurmaa ujolla vaatimattomuudellaan. Sen herkän roosanväriset terälehdet pilkottavat vain hyvin vienosti tumman viinipunaisten peitelehtien alta.
Suomalainen koivikko on kaunis.
Miun kävelyretket mökillä vievät aina samaan paikkaan, Luostarinmäelle, katsomaan autiotaloa. Lapsuudesta muistan, kun käytiin täällä laskemassa suksilla mäkeä hankiaisten aikaan ja mäkeä ympäröivät kuuset olivat vielä lapsen mittaisia. Autiotalo oli tuolloin vielä pystyssä, kattokin osin ehjä ja kävimmekin lapsena siellä kesäisin leikkimässä veljen kanssa. Se oli jotenkin tosi jännä paikka tuolloin, kaksikerroksinen iso hirsirakennus aavemaisen hiljaa ja yksin isolla mäellä. Silloin pääsi vielä kiipeämään lahoja portaita pitkin toiseen kerrokseen ja kurkistamaan ylhäältä tupaan jonka välikatto oli jo lahonnut pois. Teini-ikäisenä muistan myös kesäisen kävelyretken autiotalolle heinäkuisena hellepäivänä. Oli niin kuuma, että ilma suorastaan väreili. Taloa ympäröivä villiintynyt ruusupensaikko oli täydessä kukassaan. Ilman täytti huumaava tuoksu ja hiljaisuudessa kuului vain mehiläisten haltioitunut surina ruusupehkojen yllä. Muistan sen kuin kaukaisen unen.
Talosta on vain hiukan hirsiseinää jäljellä. Se on jotenkin niin surullinen maatuessaan hiljaa kuusikon keskellä. Rusopajuangervopensaikot ovat vallanneet elintilan ruusupehkoilta.
Tästä ikkunasta on joku joskus katsellut ympärillä levittyvää maisemaa. Avannut kesällä ikkunahaan ja antanut raikkaan kesäilman tulvahtaa pirttiin.
Joskus (kauan sitten) kävin näitä kuvia ihailemassa! Näissä on lumoa. Näissä on tunnelmaa. Sinä olet sinut myös kamerasi kanssa. Varsinkin tuo alin kuva ikkunasta, että se on hieno
VastaaPoista