Ajattelin että voisin kuvata ulkovalossa tänään jotain meneillä olevaa kästyötä. Ja kakat. Ihan kun härnätäkseen aurinko vilkahti pilvestä 30 sekunniksi ja ny on taas harmaata, vaihteeks. Alkoi satamaankin.

Edellisessä postauksesssa herkesin hehkuttamaan kierrätyksen puolesta ja innostuin aiheesta niin paljon, että mainostelin olevani mukana "garderoobi kierrättäen"- projektissa. Tai ainaskin yritän viljellä aatetta enemmän oman ja lastenkin garderoobin uusimisessa. Tosin murkkuikää lähestyvän poikani vaatekaapin taidan jättää projektin ulkopuolelle. On niin tiukka pukeutumiskoodi tuossa iässä. Mieheni pukeutumista en myöskään ala kauheesti muuttamaan.

Hurskaasti vielä ajattelin, että yritän hillitä uusien lankojen hamstraamista ja keskittyä neulomaan varastossa olevista. Ja voisin hyödyntää äitinikin lankavarastoja. Hänen kierrätysmatskuista on nytkin virkkausjuttu tekeillä.


Mut ihminen on heikko, ainakin tämä ihminen. Ei menny kun tunti siitä kierrätysaiheisesta postauksesta, kun saunan lauteilla miehelleni tunnustin, että pikkasen vaivaa, kun sinne loppuunmyyntikauppaan jäi vielä sitä yhtä sinistä alpakkaa. Voisin sliparin sijaan tehdäkin neuletakin (eihän niitä vaatekaapissa vielä ole montaakaan kymmentä) ja käydä hakemassa sitä lankaa lisää. Ja samalla voisin ehkä ostaa ne mustatkin alpakat pois, niistä vois saada kivoja joululahjoja. Mitäpäs se mies siihen, sano että eikun vaan. Ei edes yrittänyt muistutella lankavaraston jo ennestään mittavasta koosta. Huomannu, että eipä toinna.

Vielä en sinne lankakauppaan mennyt, mut voiphan tuo olla että heikkona hetkenä meen. Mut viime viikolla onnistuin käymään lähikaupungissa ilman poikkeamista Eurokankaaseen. Se on jo aika hyvä saavutus. Jatkan siis tasapainoilemista retkahduksien rajamailla.

Vaikka neulomisen uudelleen löytäminen onkin ollut aika hurjaa - mietin neuleita nukkumaan käydessäkin - ja vietellyt minut totaalisesti, olen kovin kovin iloinen, että niin kävi. En ymmärrä enää miten voisin iltaisin istua telkkarin ääressä ilman neuletta. Ja tämä netti sitten, kuinka neuloja voisi tulla ilman sitä toimeen, kun on makuun päässyt.


En enää muista kovin hyvin minkä ikäisenä opin neulomaan (alakoululaisena varmaan) mutta muistan, että se ei ollut ihan helppoa. Olenhan vasenkätinen ja opettelin neulomaan oikeakätisesti. Virkkaamisessa samoin. Kiihkeimmät neulomisvuodet olivat yläaste- ja lukioikäisenä. Neuloin kokeisiin lukiessakin. Siihen aikaan meille tuli Eeva-neule- ja Käsityökerholehdet. Taannoin pläräsin vanhat Eevaneuleet läpi. Voi miten ne mallit tuntuivat vieläkin tutuilta. Joistakin lehdistä olin neulonut jopa viisikin mallia.

Huippukokemus oli päästä äidin kanssa Helsinkiin lankaostoksille. Junamatkan jälkeen ajettiin linjurilla Lauttasaareen Novitan tehtaanmyymälään. Siellä oli isoja laareja täynnä lankapussukoita. Sieltä teki usein ihania löytöjä. Ei mitään seiskaveikkaa vaan monesti jotain ulkomaan erikoisuuksia. Aika jännä sinällään, et siellä oli sellaisia lankoja myynnissä joita ei kuitenkaan löytynyt Novitan omista valikoimista.

Meni muisteloks tällä kertaa nää jutut. Oon tuossa seurannu että laskuri napsutteleee jo lähellä kymmentätuhatta. Pitäskö keksiä sen kunniaksi jotain. Arvontaa vai mitä? Hm hm, mietiskelen vielä.

Olen saanut tunnustuksenkin hiljattain. Kaisa on myöntänyt minulle sellaisen. Kiitos Kaisa. Iloinen yllätys.



Kultaisen kortin voi välittää eteenpäin seuraavien sääntöjen mukaan:

1. Tunnustuksen voi antaa viidelle henkilölle,
2. ...joista neljä seuraa blogiasi.
3. Yhden täytyy olla uusi blogissasi ja asua eri paikassa.
4. Linkitä siihen blogiin, josta sait tämän tunnustuksen.

Tällä kertaa taidan jättää nimeämättä ketään henkilökohtaisesti. Mieluiten jakaisin tunnustuksen sellaisille bloggaajille, jotka vasta vasta hiljattain ovat pistaneet oman käsityöaiheisen blogin alulle. (En toki itsekään mikään konkari ole) Minusta on vaan kiva, että meitä on monta ja mukaan mahtuu lisää.